Pitkään olen miettinyt, miten kerron täällä elämästäni "sen jälkeen".... miten paljon avaan asioita, joissa olen ollut hyvin syvästi mukana, mutta kuitenkin jollain tapaa ulkopuolella. Olemme Tikin kanssa aina olleet läheisiä ja olemme kokeneet elämässä monenlaista, niin hyvää kuin huonoa. Yhdessä ollaan itketty ja naurettu, märehditty asioita ja juoruttu... Olemme kokeneet paljon, mutta mikään aikaisempi ei yllä karmeudessaan ja julmuudessaan lähellekään sitä katastrofia, mihin jouduimme jouluna kohta kaksi vuotta sitten.
En ikinä unohda sitä jouluyötä, kun klo 3 heräsin puhelimen soittoon ja puolen tunnin päästä istuimme autossa, ajoimme aamuyön kohti Helsinkiä ja sitten lentäen illaksi painajaiseen.
Tämän kuvan otin eräänä yönä hotellimme parvekkeella. Vuosi oli vaihtunut, monta käytännön asiaa oli saatu järjestettyä, laukut oli pakattu ja aamulla odotti kotiSuomeen lähtö ilman Anttia.
Siitä alkoi elämäni raskain vuosi. Läheisen ihmisen menettäminen on kamalaa. Mutta tässä tilanteessa tärkeintä oli keskittyä pitämään sisko hengissä, ruokkimaan lapset, hoitamaan käytännön asiat... Siirsin oman surutyöni odottamaan sitä aikaa, kun siihen on mahdollisuus.
Reilun vuoden aikana tuntui monta kertaa, että tästä ei ikinä selvitä. Mutta kuitenkin koko ajan jossain oli se usko, että kyllä me selvitään. Me emme anna periksi. Joku päivä kaikki on vielä hyvin. Vaikka kaikki onkin muuttunut ja olemme menettäneet niin paljon.
Pitkään elämä oli pelkkää selviämistä. Mihinkään ylimääräiseen ei kertakaikkiaan ollut energiaa. Mutta pikkuhiljaa huomasin, että minua tarvitaan aina vaan vähemmän, sisko selviää kyllä.
Tänä aikana en pystynyt tekemään mitään käsilläni, luovuus oli täysin hukassa, jumissa... ei vain pystynyt. Suru ja hätä on tehokas tappamaan kaiken muun henkisen toiminnan. Pakolla sain parit villasukat tehtyä, siinä se.
Samaan aikaan, kun ymmärsin, että sisko selviää, että hän pärjää jo omillaan, on jopa onnellinen, alkoikin oma surutyöni, jota käyn vieläkin läpi. Ja nyt ymmärrän, miten valtavasti suru vie energiaa, se vie kaiken. Mutta eihän se suru lähde muuta kuin suremalla; itkemällä, ahdistumalla, nukkumalla, juoksemalla, huutamalla. Oma surutyöni on melko pitkälti tehtävä "salassa", koska tilannetta on vaikea selittää ulkopuolisille. Miten selität, että minä suren nyt, vaikka tapahtuneesta on jo kohta kaksi vuotta aikaa? Jotenkin en jaksa kenellekään tätä selittää, eivätkä toisaalta nämä asiat kuulu ulkopuolisille. En halua esim. työkavereilleni kertoa, että siskoni mies kuoli toissajouluna ja minun surun aika on nyt, kun sisko on oma surutyönsä pääsääntöisesti saanut suoritettua. Ehkä ihmiset ymmärtäisivät, ehkä eivät.
Meillä alkaa elämässä nyt uusi vaihe, kun Tikillä on uusi, suuri perhe. Se vaikuttaa väistämättä myös minun perheen elämään, niin paljon yhteistä meidän elämät sisältää. Ja minulla on luja usko siihen, että elämämme on jatkossa ihanaa ja hemmetin hauskaa, kun tästä taas minäkin pääsen vauhtiin.
Ei muuta kuin uusia tuulia kohti! Elämä voittaa!
-Vika-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti