lauantai 14. lokakuuta 2017

Elämän ihmeellisyys

Silloin kun jäin leskeksi, pidin aivan varmana sitä, että elämäni onnelliset päivät ovat ohi. Tiesin, että selviän jollain tavalla, mutta onnelliseksi en itseäni osannut kuvitella. Kun on ollut toisen kanssa reilusti yli 20vuotta aivan nuoresta lähtien, toistaan tukien kasvettu aikuiseksi, toista kunnioittaen ja tukien kaikissa päätöksissä ja elämän mutkissa, on yksin jääminen jättimäinen muutos. Mutta se, että liitto oli onnellinen ja vahva onkin lopulta ollut se tekijä, mikä varmasti auttoi selviämään myös niistä mustimmista päivistä. Minut oli rakastettu ja arvostettu hyvin vahvaksi ja itseeni luottavaksi. Toki tämä ominaisuus on monen tekijän summa, mutta annan siitä edesmenneelle miehelleni suuren kunnian.

Minua potki mustimpina aikoina eteenpän tietenkin lapset. Mutta myös kliseisesti se, että tiesin Antin halunneen minun selviävän ja olevan vielä jonain päivänä onnellinen. Muistan hyvin selkeästi sen hetken kun ensimmäistä kertaa jälkeen uuden ajanlaskun koin onnea. Se oli päivä, jolloin olin mökillä, lämmitin saunan ja istuin kesäiltana kaikessa rauhassa jäähyllä. Pikkuhiljaa niitä onnen hetkiä oli yhä enemmän ja niitä mustia hetkiä vähemmän. Mustiin hetkiin myös auttoi se, että tiesin niitä olleen jo miljoonia ja aina niistä selvisin. Kävin minä myös terapiat ja sururyhmät ja tärkeä apu oli vertaisten leirit kahteen eri otteeseen. Kun kuolema on äkillinen ja täysin yllättävä ja joudut itse elvyttämään omaa puoliosasi ja tämä vielä ulkomailla, on kovimmankin "ei tarvi auttaa" ihmisen myönnettävä tarvitsevansa kaiken maailman avun niin läheisiltä kuin myös ammattilaisilta. Yksin en jäänyt, minulla on upea perhe, erityisen suuri kiitos jälleen Vikalle, mahtavat ystävät ja myös ne muut tuntemattomat, jotka ilahduttivan monin eri tavoin.

Suru on työtä, mutta sitä ei tekemällä saa valmiiksi. Joku fiksu onkin sanonut, että suru tekee työtä sinussa. Oikeaa tapaa surra ei ole. Suru muuttaa ihmistä. Kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut, ei voi tietää mitä sureva käy läpi. Suru pelottaa ihmisiä ja monelle surevan kohtaaminen on ahdistavaa. Mutta pääasiassa ihmiset osaavat silti olla ihania ja empaattisia. Puolisonsa menettänyt joutuu etsimään itsensä uudelleen, läheinen pari on lopulta todella tiivis yksikkö, jossa ei todellakaan tiedä mistä toinen alkaa ja toinen päättyy.

Ajattelin, että en enää rakastu, saatikka niin, että edes ajattelisin naimisiin menoa. Avioliitto on minulle ISO juttu ja siten odotan, että avioliittoni kestää kunnes kuolema erottaa. Mutta niin sitä vain elämä yllättää, niin huonossa, mutta kyllä niin jättimäisesti myös hyvässä. Löysin sen toisen oikean. Toisaalta ihan erilaisen, toisaalta elämäni miehissä on myös paljon samaa. Ja tässä rakkaudessa on paljon ihan erilaista, tämä suhde on toinen tarina. Ei korvaava eikä vertailtava, vaan oma, uusi tarinansa. Entinen kulkee aina mukana, mutta tiedän, että Antti hyväksyisi ehdottomasti uuden tilanteeni ja myös uuden kumppanini.


Tällainen ilmestyi eilen sormeeni. Minä todella olen onnellinen. 

Kotimaisia kädentaitajia arvostaen arvostan myös sormustani erityisesti. Sormus on iki-ihania koruja suunnittelevan Annette Tillanderin ateljeesta. Miehen sormuksen tein itse, sormea koristaa leveä ja rouhea hopeinen sormus. 

Pää pilvissä sain jotain aikaiseksi myös itse:




~Tikki~

2 kommenttia: